1
kauan eläköön kuningatar. helsinki juhlii. on tulevaisuus. on talvipäivänseisaus ja kaduilla ei ole kuin loputtomasti valoa. on kuningatar joka on tuonut sähkön takaisin, nostanut valon takaisin kaupunkilaisten silmiin. niistä on vielä nähtävissä pitkät pimeät vuodet, joina ainoan valon toi palava kaupunki.
tässä uudessa valossa judas seisoo ikkunan edessä talossa joka on rakennettu metallista ja betonista ja lasista. ikkunat ovat tiivistämättömiä ja vetoisia. niiden takana levittäytyy toinen metallista ja betonista ja lasista rakennettu talo. riveittäin ja kymmenin kerroksin ikkunoita, nyt niistä hohkaa kadulle valkoinen valo, aikaisemmin pelkkä pelko.
sytkärin rapsahdus, vielä yksi rööki. judas seisoo ikkunan edessä eikä ikkunasta ole näköaloja kuin muihin samanlaisiin ikkunoihin. judas polttaa aina vielä yhden röökin, tuijottaa ikkunaa kaksi kerrosta alempana ja kaksi riviä vasemmalla. se mikä hohtaa ei ole kirkas sähkö. valo on sumuinen violetti, usva jossa on laventelin häivähdys. tämä lumoava hohde, hehkuva violetti, tämä ikkuna jonka valosta ei voi päästää irti. on siristettävä silmiä, tarkennettava usvan lävitse, vasta sitten näkee valkoiset kynttilät, violetit liekit, kylmät aallot jotka yltävät judaksen selkäytimeen asti.
rööki valahtaa judaksen sormista betonilattialle. mykiöissä välähtää kipu, sormiin asti säteilevä violetti viiltohaava. ennen kuin tasapaino pettää judas tukeutuu ikkunanpieleen. laventeli usva liikahtaa lähemmäs, sumentaa silmät. judas kääntää sokaistuneet silmänsä pois, kääntää kasvonsa kohti karua kylmää lattiaa. hetken pelkkä pettävä tasapaino. hetken mahdoton hengittää. hetken tai kaksi judas kerää itseään kokoon, kivusta huolimatta vielä kerran katsoo ikkunaa kaksi kerrosta alempana, kaksi vasemmalla. ennen viimeistä sokaisevaa aaltoa hän on näkevinään luisevat kädet, laventelia hehkuvan hahmon. violetti välähtää viimeisen kerran ja kipu yltää paikkoihin joita judas ei tiennyt sisällään olevan. kylmä lattia ja betoni joka silittää särkyä yön yli. judaksen likaisen ihon mustelmista voi vielä lukea pitkät pimeät vuodet.
2
ennen sotaa katsomot olivat paikkoja joissa tanssittiin ilman huomista. musiikki peitti tunteet ja basso rakkaudentunnustukset. seinän kokoiset televisiot toistivat jääkiekkojuokkueiden tappioita, urheilijoiden hiki piirtyi teräväkuvana katsojien mieleen ja tuopit hytisivät jännityksestä, sitten täyttyivät pettymyksestä. emme voittaneet. he hävisivät. myös eilinen oli unohdettavissa, unohdettava. joka juoma kauempana.
sitten katsomot täyttyivät sodasta.
huominen riistettiin meiltä, huutaa poikansa menettänyt mies judaksen vieressä. olemme taistelleet! olemme saaneet tulevaisuutemme takaisin! olemme maksaneet siitä rakkaidemme verellä! kauan kaikukoon vapauden hinta! kauan eläköön rauha! kauan eläköön kuningatar!
on vapauden toinen päivä. seinä täyttyy valkoiseen pukeutuneen laulajan huolella kiharretuista ruskeista hiuksista, hänen siroista kasvoistaan, punatuista huulistaan. katsomo kohottaa lasinsa ja laulaa mukana. myös judas itkee kansallislaulun tahdissa. naisen mekko unelmaista silkkiä. kamerat kuvaavat sen liehuvaa helmaa, sitten naisen hentoja käsiä jotka sodassa nähtiin pitelemässä konekivääriä.
menneisyydessä käytyjä sotia varten kaivetuissa, uudelleen käyttöön otetuissa juoksuhaudoissa hänet tunnettiin verisenä enkelinä. hän painoi liipaisinta ja lauloi viljaisista vainioista, hän oli syntynyt sotaan ja lauloi vapaudesta vehreillä niityillä. muutaman metrin päästä hänestä judas painautui vasten kylmää kalliota ja pelkäsi. hän ei tahtonut kuolla vielä. hän ajatteli murtuneita rintalastoja. aseveljiensä, vihollistensa, omaa syyttävää sydäntään. kuinka monta vihollista voitettu hänen käsiensä laukaisulla, kuinka monta ihmistä laskettu hautaan hänen takiaan, kuinka monta perhettä rikottu, kuinka monta lasta ilman isää, kuinka monta äitiä ilman toivoa. vieressä verisen enkelin särkymätön ääni, viljaiset vainiot ja tuhannet järvet, kaislikot huokaamassa ja merituuli silittämässä surut pois. enemmän kuin konekiväärin rytmiä judas pelkäsi verisen enkelin ääntä. sen kuolemattomassa melodiassa soi nautinto.
katsomossa laulu päättyy mutta lasit täyttyvät. kamerat kuvaavat senaatintorin hurraavaa yleisöä. nainen seisoo siinä missä tuomiokirkkoa ei enää ole. silkkimekon luminen helma tuulessa, puhdas valkoinen iltapäivän tummenevaa taivasta vasten, huomenna kruunattava kuningatar kättelee häntä lämpimästi. hänen mekostaan on pyyhitty veri pois. hän on enää pelkkä enkeli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti