3
hän kompastuu johonkin, kaatuu ja kiroilee. kadun hiekoitus rikkoo hänen kämmeniensä ihon. hän nuolee niistä veren pois, sukii laventeleja, loskasta märkiä hiuksiaan. hän on haavoitettu petoeläin, hän on valmiina hyökkäämään, mutta katu kahden metallista ja betonista ja lasista rakennetun talon välissä on häiriötön ja luonnottoman kirkkaasti valaistu. lumipyry on tasoittunut ja päällystänyt loskan tuoreella lumella. askelia ei ole.
hän on vaarallinen, hän on paljastanut todelliset hampaansa. noita kiroilee yhä ja alkaa etsiä kompastumisen syytä maasta, potkii lunta raivoissaan siroilla nyörisaappaillaan, osuu johonkin. kaatumisen syy on maassa makaava mies. yö tekee loskasta rosoista jäätä, samoin hakatun miehen kauraisista hiuksista.
kortteli on äänetön, ulkonaliikkumiskielto rikkumaton. noita repii miehen selälleen, laskeutuu kontilleen miehen päälle, nuuhkii hiusten kauraa. ne ovat aavistuksen hänen laventelia polkkaansa pidemmät, hieman laineilla mutta lähinnä jäiset. noidan violetit raatelukynnet liikkuvat miehen paljailla poskilla, hipaisevat kylmettyneitä korvia, löytävät pulssin tämän paleltuneelta kaulalta. noita maistaa verta hänen ohimollaan, kuiskaa:
kas kas, kaunis poika, sinähän tunnetkin minut. kun kaikki muut verhot olivat kiinni, tunsin katseesi kaksi kerrosta ylempänä, kaksi oikealla, rappukäytäväsi on siis tämä. meistä tulee erittäin hyvät ystävät.
noita tiirikoi hiuspinnillä oven auki ja raahaa miehen rappujen eteen jonkun muun löydettäväksi. sitä ennen hän painaa hampaansa miehen käsivarteen. violettia kipua tihkuva haava on sydämen muotoinen. miehen mustelmaisesta lihasta noita maistaa vielä viljapellot ja pitkät pimeät vuodet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti