Toisissa kirjoissa lukee, ettei peilimaailmasta pääse koskaan, ei kokonaan, pois. Hetkessä hento mieli vain lipsahtaa peilin läpi.
Nyt minä olen raskas, painava. Sellaisiksi peilikuvat minut tekivät, sellaseksi että kirjojen sanat käyvät toteen. En enää muista mille hento mieli näyttää. Jokainen peili on täällä erilainen, kävelen jonkun toisen elämää eteenpäin, ehkä joskus luulin jotakin omaksenikin.
Joskus huomaan että joku puhuu minulle. Joku jonka ehkä joskus tunsin. Joskus huomaan että ääniä on erilaisia kuten peilejä ja ihmisiäkin on erilaisia, mutta äänenpaino on aina sama. Sanat kuulen melko harvoin, mutta peilit tulkkaavat ihmisten puhetta minulle kyllä. Jos jokin ääni kuulostaa todella tutulle, silloin pinnistän ja havahdun siihen, etten muista mille hento mieli kuulostaa. Ja joskus peilien toisella puolella joku kirkuu niin lujaa, että kuulen sen.
Suurimman osan ajastani täällä yritän pitää itseäni hereillä ja lasken. Joskus on niin pimeää, etten näe peilikuvaani, en myöskään näe laskea ajatusteni raskautta. Silloin on laskettava kaikkea mitä mielestä löytyy, lähinnä huonouden ja pahuuden kertotauluja. Ne muistan ulkoa; ne on pakko muistaa ulkoa.
Kun pimeys hieman hellittää, lasken peilikuvani. Käyn kaikki peilit läpi ja lasken näkymien keskiarvon. Sitten lasken uudelleen huonouden kertotaulut. Laitan ajatukseni vaa’alle, lasken pahuuden potenssiin. Joka päivä olen kauempana siitä keveydestä, jonka olen päättänyt tavoittaa. Joka päivä olen kauempana siitä hennosta mielestä, joka joskus olin, mutta olen päättänyt unohtaa sen ja keskittyä päämäärääni. Joskus taas unohdan kaiken, unohdan päätökseni, unohdan itseni, punnitsen vain ja lasken vain, kävelen jonkin toisen elämää ja unohdan muistaneeni mille hento mieli tuntuu, unohdan luulleeni jotakin omakseni.
Toisella puolella joku kirkuu niin lujaa, että melkein kuulen sen.
