Silloilla tuulee aina. Toisinaan vähemmän, yleensä enemmän. Tuuli on ohjelmoimaton luonnonoikku kuten
luonto itsekin, eivätkä sillat, liioin pilvenpiirtäjätkään
pysty sitä pidättelemään.
Yritän muuttaa itseäni koneeksi, ehkä
silloin tuulisi vähemmän. Pala palalta korvaan sydäntäni
metallilla. Ehkä silloin tuntisin vähemmän. Pala palalta korjaan
sydäntäni varaosilla.
Vuosi, kaksi kuukautta ja
kaksikymmentäneljä päivää sitten aloitin sydämen oikeasta
eteisestä, jonka valmiiksi saatuani aloin etsimään sopivia osia
vasempaan eteiseen ja siitä edelleen molempiin kammioihin. Se on
vaikeaa, enkä aina löydä täysin oikeanlaista varaosaa, mutta se
ei haittaa. Sydämen toimivuus onkin toissijaista; kuten tuuli, on
sydänkin luonnonoikku, tärkeintä on saada sen paikalle kone.
Ja seuraavan sanoessani valehtelen vain
hieman; en ole koskaan rakastanut muuta kuin metallin kovuutta ja sen
eri muotoja. Sitä miten siltojen avulla voi päästä luonnon
ylitse, kuinka pilvenpiirtäjän huipulta hypätessään luonto
hetken luulee sinua linnuksi, kunnes ymmärtää valheen ja päästää
alas.
Silti eivät sillat eivät pilvenpiirtäjät pidettele tuulta. Mutta minä, minä muutan itseäni
koneeksi, eteiset kammiot läpät aortta yksi kerrallaan, että
tuulisi vähemmän, että tuntisin vähemmän, ettei pohjoistuuli
muistuttaisi minua pienestä metallinhohtoisesta valheestani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti