sumentuessani

en ole koskaan nähnyt häntä täällä. tässä neonvärien sykkeessä hänen ihonsa kalpeus korostuu, hänen mustat hiuksensa taittuvat spottivalojen tahtomiksi sävyiksi. kun kysyn, kukaan ei tiedä hänestä.

baaritiskin takaa judas osaa kertoa vain kaksi asiaa. ensin sen, että vasta leikkaamani vaalea polkkatukka sopii minulle ja luonteeseeni paremmin kuin ruskeat kiharat. hän kertoo myös sen, ettei nainen josta kysyn ole juonut yhtäkään hänelle tarjotuista juomista. että niitä on paljon, katso, tässä ne ovat, judas nyökkää kohti baaritiskin vasentaa laitaa, tässä näin, tein itse ne kaikki ja nyt juon itse ne kaikki. tarjoudun auttamaan. hän ojentaa minulle tuopillisen kossukolaa.

keskiviikkoilta on kääntymässä torstain puolelle ja queen of the damned on sillä tavalla täynnä kuin baarit ovat pikkuperjantaisin. olen menettämässä ajantajuni ja nojaan yhä baaritiskin vasempaan laitaan. katselen häntä turvallisen etäisyyden päästä, tähän nurkkaan eivät spottivalot yllä. hänen mustat hiuksensa ja valkoinen ihonsa, hänen mekkonsa sametti ja samalla sävyllä punatut huulet enkä tarvitse iltaani enempää. päätän haluavani hänet.

tiskin takaa judas ojentaa minulle bloody maryn, kieltäytyessäni kysyy mikä minua vaivaa. näyttäköön enkeliltä ja siltä ettei kuulu tähän maailmaan, mutta anteeksi nyt silja mitä vittua. hän näkee minun unelmoivan. hän ei ole koskaan nähnyt minun unelmoivan. hän tyrkkää bloody maryn väkisin käteeni, ehkä hän pelkää silmieni merta. niin pitkään olen ollut niin kaukana itsestäni etten ole muistanut kuinka unelmiin on kirjattu kauneuden kaava.

on pakko olla jo torstai. hän tanssii yhä. olen tuijottanut häntä jo niin kauan, että olen jo nähnyt vilaukselta hänen silmiensä värin. astun värivaloihin. kuulen judaksen sanovan jotakin ja hänen äänessään on sävy jota en tunnista mutta jätän hänet taakseni. 

kun lähestyn naista joka ei kuulu tähän maailmaan, basso sulaa korviini ja värit rapisevat pois näkökentästäni. hänen auransa hehkuu vaaraa enkä minä ole koskaan osannut vastustaa vaaraa. päätän saavani hänet.

kun enkelikasvoinen nainen kuiskaa nimensä korvaani, säikähdän hänen huuliensa jäätä. tämä hetki kestää ikuisuuden: bloody mary tippuu kädestäni ja todellisuus ympäriltäni. särkymisen ääni. pirstoutuva lasi. hänen lakkaamattomat kyntensä, kylmä kosketuksensa kun hän kohottaa kätensä leualleni. hän nostaa silmäni lattian lasinsiruista, pakottaa katseeni kohtamaan omansa.

delila. hän ei hymyile. hän ei irroita katsettaan eikä itseään minusta, hän ei tahdo eikä enää pysty. unohdan hengittää kun sormensa sipaisevat poskeani. unohdun hänen piikkikorkojensa kipinään, unohdan takkini narikkaan. sataa jotakin mikä ei ole räntää eikä jäätä. viima puskee läpi länsi-pasilan kohmeisten katujen ja korttelit kirkuvat tuulessa kylmyyttään, kiertotiet joista en tiennyt tekevät kipeää, korkeista kerrostaloista yksikään ei ole oikea. loska jäätyy syvenevässä yössä, muuttaa minut tunnottomaksi. emme ole koskaan perillä enkä minä ole humalassa, tämä helvetti on erilainen. hän on päättänyt saavansa minut. 

minun olkapääni ovat paljaat ja vapisevat ja delilan ote luja. hän tiukentaa sitä heikentyessäni, varmistaa, että olen tarpeeksi väsynyt ja kylmissäni. hän pitelee käsissään pakkasta, hän pitelee käsissään minua, kuljettaa minua pitkin pimeitä kortteleita, pitkin katuja joilla kompuroin, hän kuljettaa sormiaan niskallani, käsiään vyötärölläni, käsissään pelkkää pakkasta. ennen kolkkoa rappukäytävää hän kääntää minut otteessaan kohti itseään, näkee minun itkevän. silloin hän hymyilee. hänen suudelmansa sattuu. kerros kerrokselta rajani menevät rikki. portaat seuraavat toisiaan kierroksina kunnes lukko raksahtaa ovessa, ovi raksahtaa kiinni. 

silja. hän lausuu nimeni maistellen sitä suussaan, vaikken muista kertoneeni sitä hänelle. hänen äänensä pehmeys sekoittuu särkymisen ääneen, siihen kun bloody mary ja todellisuuteni pirstoutuu queen of the damnedin lattialle. hänen otteensa pehmenee kun painaa minut yksiön kylmälle lattialle. hän silittää silmäni kiinni, laskee vasemman kätensä sormenpäät huulilleni, vierittää niiden viimaa kaulalleni, laskee pulssiani joka kiihtyy hänen kosketuksessansa. en tiennyt olevani murrettavissa näin, mutta delilan kädet ovat tappajan kädet eikä hän irroita, heikossa valossa hän tarkkailee murtumistani ja jos hän ei olisi silittänyt silmiäni kiinni, näkisin hänen unelmoivan. 

delila riisuu minut huolellisesti nappi kerrallaan. joka kerroksella hän hieman unohtaa itsensä iholleni, joka kerroksella hieman enemmän unohtaa pakkasensa kylmenevälle keholleni, joka kerroksella hieman pidemmäksi aikaa. mekkoni valahtaa lattialle ja delilan hiukset rintakehälleni. hänen kielensä kevyt kosketus selkärangallani, hengityksensä viima kylkiluillani, kynsiensä viipyily lonkkaluideni kaarteissa. 

hän irroittaa kun sitä vähiten odotan. hämärässä näen hänen nousevan seisomaan korkeissa koroissaan, jäävän nojaamaan seinään ja katsovan pitkään kuinka palelen. tässä valossa hänen mekkonsa sametti on tummempaa. hän antaa minun odottaa. yö kuluu, tässä talvessa se ei lopu kesken. hänen kasvonsa ovat yhä enkelin, ja ikkunoista suodattuva kaupungin heikko valo piirtää hänen varjonsa terävänä seinälle. kelmeässä valossa näen hänen tarkkailevan minua silmiään räpäyttämättä, arvioiden kohmeista kehoani paljaana lattialla. välillämme on kaksi metriä ja tunnottomat jäseneni, kyvyttömyyteni liikahtaa. hän antaa minun odottaa, hän antaa minulle tilaa myöntää heikkouteni, sen miten en halua enää karata vaan painautua vasten. 

hän tulee luokseni hetkenä jona myönnän sen. pehmein vokaalein kysyy toivonko kuolevani kylmyyteen. hänen kätensä ovat tappajan enkä haaveile muista. hän laskee pulssini, sitten suutelee sen rikki. säryn hänen syliinsä. hän maistaa veressäni aavistuksen kossukolaa ja sulanutta jäätä. heikentyessäni hänen sormissaan vilahtaa lämpö. sumentuessani hän piirtyy eloon. hänen auransa vaaran sävyissä vilahtaa täyttymys. hän nostaa huulensa suulleni, hänen suudelmansa on täynnä vuosisatojen tuskaa. vereni vuotaa rinnoilleni, vereni vuotaa hänen samettimekolleen, sävy on samaa ja hänen huulensa samaa. sumentuessani kivun ääriviivat ohenavat. jää ihollani antaa periksi ja meri aukeaa, yhtä aikaa todellisuus särkyy queen of the damnedin lattialle yhä uudelleen ja uudelleen elämän päästäessä irti. ja kyllä, on totta että ihmisen geeneihin on valettu vietti joka pyrkii pinnalle mahdottomasta, mutta delilan ote ei ole ihmisen vaan tappajan. vereni valuu hänen nieluunsa, hetken hän hengittää tätä maailmaa, minun maailmaani mutta sen katonrajat sulavat usvaan joka nielee kaupungin kelmeän valon, kossukolan maku on pelkkä muisto eivätkä tulevat vuosisadat sitä muuta, uppoan muistoihini lämmöstä värivalojen loisteessa.

todellisuuden särkymisen ääni yhä uudelleen ja yhä uudelleen, aina uudelleen bloody mary tippuu kädestäni kun delila koskettaa minua aina ensimmäisen kerran nähden minun haluavan. niin pitkään olen ollut niin kaukana itsestäni etten ole muistanut kuinka unelmiin on valettu murtumisen kaava, hukkumisen vaara. uppoan delilan mekon samettiin, hänen otteensa pitää elämän päästäessä irti.

en ole koskaan nähnyt mitään tämän surun täyttämää sumua kauniimpaa, mutta delila repii minut irti, hänen verinen suudelmansa on tappajan joka palauttaa kivun minuun, hänen verensä suussani on enkelin joka pelastaa minut kaikkein kauneimmalta sumulta.

kun kaon verta, hän nielee sen. kaupungin heikko valo sokeuttavan kirkkaana silmissäni, katonrajojen geometria iskeytymässä kohti. hänen käsissään pakkanen joka pakottaa minut kulkemaan pitkin pimeitä kiertoteitä, pitkin päättymättömien vuosisatojen alkuja, polkuja joilla hänen halunsa raju viima on ainoa turvani. ennen kuin yö loppuu veri on jäätynyt kiinni valkoisiin hiuksiini ja delila silittänyt aamut pois iholtani.