Spoiler alert: sisältää kohtauksen Game of Thronesin seitsemännen tuotantokauden avausjaksosta.
Alkusanoja: en ole ennen kirjoittanut fan fictionia. En myöskään ole lukenut Tulen ja jään laulu -kirjasarjaa, johon Game of Thrones perustuu, enkä tiedä sisältyykö tällaista kohtausta kirjoihin. Jakson nähneet tulevat toisaalta huomaamaan, ettei tämä ficci tuo yhtään mihinkään mitään uutta ja mahdollisesti jopa tylsistyvät tätä lukiessaan, mutta halusin kokeille itselleni jotain täysin uutta. Joten:
Kerro, että talvi tuli Freyn suvulle
Walder Frey takoo teräksistä pikariaan pöytään. Kynttilät valaisevat metalliset kiemurat ja kaarteet, samoin Walder Freyn hapertuneet ja suoniset sormet, heikentyneet kädet ja mustaan villaan puetut käsivarret. Koukkunenäinen, kulmakarvoihin saakka harmaantunut ja pälvikaljuuntuva mies nousee hitaasti seisomaan, karistelee kurkkuaan. Kun hän avaa kapean suunsa, hänen äänensä on katkeruuden karhistama ja vuosikymmenten rappeuttama.
"Ihmettelette, miksi kutsuin teidät tänne. Juurihan meillä oli pidot. Mistä lähtien vanha Walder järjestää kahdet pidot kahden viikon aikana?" Pyötärivistöt hörähtelevät, myötäilevät ja vaikenevat. Hiljaisuus on odottava. Steariini sulaa ilman kiirettä hämärän salin pöydille.
"Ei ole syytä olla Jokimaiden valtias, jos ei voi juhlia suvun kanssa. Sitä mieltä minä olen", Walder Frey jatkaa saaden miehet hurraamaan ja takomaan omia pikareitaan vasten puisia pöytiä. Kynttilät valaisevat tummanpuhuvien miesten kasvoja, sadoista liekeistä huolimatta heidän mielensä pysyvät valottomina. He hymyilevät karkeat virneet silmillään ja paiskovat toistensa selkiä ikään kuin veljet. Kuten nämä miehet, ovat pöydätkin liikaa nähneet, niiden päälle on kaatunut viiniä ja niiden päälle on kaadettu vihollisten verta - Talvivaaran Starkien verta.
"Kutsuin tänne jokaisen Freyn, jolla on jotakin merkitystä, jotta voin kertoa suunnitelmani tämän suuren suvun varalle nyt kun talvi on tullut. Nostetaan kuitenkin ensin malja! Eikä enää sitä dornelaista hevonkusta. Tämä on hienointa Tarhalehdon kultaa. Kunnon viiniä kunnon sankareille!"
Vanhan Walderin rumat ja arat tyttäret, jotka eivät harmaina ja säikkyinä hiirinä erotu seinistä, astuvat nyt esiin ja soihdut valaisevat heidän hiuksiaan jotka eivät nekään erotu maantiestä. Kuten aina, viinikannut vapisevat heidän käsissään heidän kiertäessään pöytiä, täyttäessään piripintaan koruttomien ja karujen miesten pikareita.
Ja miehet huutavat. Viini valuu pikarit täyteen.
"Seisomme yhdessä!"
Ja miehet juovat. Viini valuu miesten nieluihin.
"Ja ei sinulle. Hyvää viiniä ei tuhlata naiseen", Walder Frey ärähtää yhdelle niistä rumista ja aroista tyttäristään, joka seisoo hänen vierellään tarttumaisillaan viiniin, eikä kukaan huomaa, ettei Walder Freyn oma pikari edes kosketa hänen luihuja huuliaan. Viinin sijaan niillä kareilee vieno, vaikeasti tulkittava hymy.
"En ehkä ole kaikkein miellyttävin mies. Myönnän sen. Olen kuitenkin ylpeä teistä. Olette perhettäni. Miehet, jotka auttoivat minua teurastamaan Starkit Punaisissa häissä. Niin, niin, hurratkaa!" Walder Freyn ääneen hiipii vieras sävy. "Urheita miehiä joka iikka. Teurastitte naisen, joka odotti lasta. Leikkasitte kurkun viiden lapsen äidiltä. Teurastitte vieraanne sen jälkeen, kun olitte kutsuneet heidät kotiimme."
Sali vaikenee. Tällä kertaa hiljaisuus on kiusallinen.
"Ette kuitenkaan tappaneet jokaista Starkia."
Walder Fray tarkkailee sukuaan harmaantuneiden kulmiensa alta. Hänen katseensa kiertää jäisenä pyötärivejä pitkin ja nyt hänen puheensa vieras sävy saapuu myös hänen hymyynsä, hänen ohuille, niljaisille huulilleen. Niille alkaa piirtyä hymy, jollaista kukaan ei hänen kasvoillaan tunnista.
"Ei, se oli virheenne."
Kiusallinen hiljaisuus rikkoutuu järkytyksestä ja yskänpuuskista. Miehet pitelevät kurkkujaan, ottavat tukea pöytien puisista kulmista, pysyvät pystyssä juuri ja juuri. Walder Frey kohottaa ääntään ja se kantaa kivuliaan, rohinaisen yskinnän yli.
"Teidän olisi pitänyt tuhota heidät juuria myöten."
Miehet eivät enää pysy pystyssä. Yskä kaataa heidät pöydille, tuo heidän suihinsa limaisen, verisen oksennuksen, se tarttuu heidän käsiinsä ja kurkkuihinsa. Siinä maistuu päivälliseksi nautittua jänistä vatsahapoin maustettuna, siinä maistuu järkytys ja huonosti pureskellut, liian suurina niellyt lihapalaset. Yskänpuuskat kaatavat heidät kyntteliköille ja kyntteliköt kaatavat mitä hienoimman mutta mitä myrkytetyimmän viinin, se valuu lattialle aivan kuten valuvat myrkytetyt miehet. Myös Walder Freyn ääni valuu lattialle.
"Jos yksikään susi jää henkiin, lampaat eivät ole koskaan turvassa."
Hän ei enää kätke tyytyväisyyttään. Hän nauttii lattiaa vasten kolahtelevista pikareista ja sammuvien kynttilöiden sihinästä, hän lepää viimeisten miesten tukehtuessa oksennukseensa. Hän lepää kunnes jäljelle jäävät vain rumien ja arkojen tyttärien kiihtyneet hengenvedot. Heidän sukunsa makaa omassa oksennuksessaan ja omassa veressään heidän jalkojensa juurella eikä heidän katseidensa kauhua voi kuvailla. He kääntävät päänsä kohti isäänsä, mutta hän on kohottanut kätensä leualleen, hän repii pois ihoaan. Sen alta paljastuvat Arya Starkin kasvot. Hän heittää aiemmin tappamansa Walder Freyn kasvot pois.
"Kun sinulta kysytään, mitä täällä tapahtui, kerrro heille, että Pohjoinen muistaa", Talvivaaran Arya Stark kääntyy ja kuiskaa nämä sanat sille rumalle ja aralle tyttärelle, joka hänen vieressään yhä seisoo. Arya Starkin kasvot ovat nuoret, ne ovat pyöreäposkisen kesälapsen kasvot mutta vihaiset ja kylmät, liian likaisissa kaupungeissa ja liian autioilla erämailla nuoreksi naiseksi varttuneen tytön kasvot. Sotkuinen ja tumma, polkaksi kynitty tukka varjostaa hänen silmiään, ja kuten kaatuneet miehet ja puiset pöydät, nekin ovat liikaa nähneet.
"Kerro, että talvi tuli Freyn suvulle." Arya Stark nousee pöydästä kiireettömästi. Kun hän astuu alas korokkeelta, pohjoistuuli hänen sisällään saa Walder Freyn nahkaviitan hänen olallaan hulmuamaan ja hänen katseensa kirkastumaan. Sali löyhkää vereltä, oksennukselta ja viiniltä, se on koston tuoksu ja tuo Arya Starkin kasvoille kauan kaivatun rauhan. Hän astelee läpi ruumiiden peittämän käytävän ja hymyilee suloisempana kuin koskaan.
