10 maaliskuuta 2015

Todellisuus on vain fantasiamaailma

Hän makaa petaamattomalla sängyllä silmät suurina kukkasina kuin kesäiltana heinäkuussa. Hänen ikkunasta heijastuvan sädekehänsä takana jäinen räntäsade rikkoo silmät ihmettelevältä, takkuinen tuuli piiskaa orjantappuroilla. Maaliskuun iho repeytyy auki tuulessa, kaikki haavat ovat auki, muutaman kuukauden päästä verestä kasvaisi kukkaisia, vielä on nyt on varhainen maaliskuu.

Hän tietää sen, hän on kääriytynyt neljään peittoon, viidesti sikiöasentoon itsensä ympärille. Hän tietää, että Botticelli kuvasi Venuksen syntymän vähän eri tavalla, maalasi vähän taiteilijan kiihkosta, taiteellisesta kiimasta sokaistuneena mitä keksi. Nykyisin sitä sanottaisiin photoshoppaamiseksi. Nettivideolla pitsapalasta tulee nainen, miksei siis näin: surusilmäisestä sumumielisestä tytöstä tulee nainen, korttien ylipapitar, kuningaskuntien kuningatar, kaiken tämän jumalatar, paholainen, mitä vaan, tai vaan kärsivä nainen, onneton aikuinen.

Hän ei suostu katsomaan ulos ikkunasta, saattaa vain vilkaista vahingossa, sitten kieltää näkemänsä, kääntää kesäkukkasilmänsä kohti sisäistä utopiaa, sanoa ääneen kuin muistutukseksi itselleen: todellisuus on vain toinen ulottovuus vaatekaapin pohjalla, harmaa maailma värikkäiden vaatteiden ja turhamaisen mielen takana. Se, minne keho, sielun temppeli, syntyy, ei määritä koko elämää, ei vaikka paikka olisi kuinka kamala ulottovuus, kuinka karu todellisuus jossa kevään odottajalta päivien harmaus katkaisee niskan, päivät viikot sulavat kuukausiksi toisiinsa, ujuttavat routaansa, luikerosormin yrittävät varastaa utopian, huutavat tietoisuuteen sanomaa: synnyimme kuolemaan.

Synnyimme kuolemaan, niin sanotaan, lauletaan, niin kirjoitetaan isoin kirjaimin olohuoneen seiniin ja neittiseiniin ja kaikkiin pintoihin, lauletaan uudelleen, kerrotaan totuutena. Meillä on vain yksi elämä! Tämä yksi hetki! Entä jos kuoletkin huomenna?! Lottoa nyt!! Hän makaa petaamattomalla sängyllä silmät suurina kukkasina eikä suostu uskomaan jäävänsä yhden hitin ihmeeksi, toisaalta muistaa miten ”sä olet liian carpe vitun diem”, ja seuraavaksi koko maanantaihesarin kyljen peittävä teksti: lottoa nyt!! Jaossa jättipotti, uusi elämä, uudet unelmat, paras terveydenhoito, valkoiset hampaat, ikuinen nuoruus, huolettomat kännit, kiireetön vanhuuseläke arvonnassa joka lauantai! Lottoa nyt!!

Mutta neljän peiton alle maanantaihesari, tuo pohjattoman tyytymättömyyden, materialismin voittohuuto,  lähetti, ei yllä. Huoneessa keltainen polttimo maalaa valkoisia seiniä kelmeäksi, ikkunoiden takana päivä jonka vuorokaudenaikaa mahdoton sateelta sanoa, ikkunoiden sisällä hänen persoonansa loputon kesä, jossain välimaastossa täpötäysi tuhkakuppi. Hän venyttelee peittojen alla, säärenojennus muuttuu astetta levottomammaksi, kysyttäessä hän vastaisi ettei ole päättänyt vielä olisiko isona ylipapitar vai paholainen. Sitten lisäten että uskoo valmistuvansa elämän kovasta koulusta jumalattareksi hyvin pian, toisaalta jos hakemus hylätään byrokratian sisäelimissä, voi ryhtyä erakoksi.

Oikeasti hän odottaa jo ensimmäisiä uhrilahjoja saapuvaksi. Se pitää hänen silmänsä kirkkaina tässä sub-arktisessa ilmastossa. Hän kuorii itsensä neljän peiton alta peitto kerrallaan, sänky ei ole aivan kuin simpukka mutta hän syntyy uudelleen melkein yhtä puhtaaksi kuin Botticellin Venus, utopialla on ihmisen ruumis, kansalla uusi Vapahtaja. Hän parantaisi käsin maaliskuun avaamat haavat, olisi taiteilija jo eläessään, femme fatale, kohtalokas nainen, joka peittäisi surunsa huulipunaan ja piilottaisi haavansa meikkivoiteella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti