18 helmikuuta 2014

Toteutumattomia unelmia, menetettyjä vuosia

Kirjoitin tämän aiemmin viime vuoden syksyllä. En kuitenkaan julkaissut tätä koskaan henkilökohtaisuutensa vuoksi. En yleensä kirjoita itsestäni, tahdon erottaa tekstin kertojan ja tekstin kirjoittajan täysin toisistaan; tajunnanvirta ja terapiarunous (kliseiden lisäksi) ovat aina olleet kirosanoja minulle. Tämä teksti kuitenkin heijastaa mieltäni, kertoo minusta liikaakin, siksi ei ole ihmekään että se jäi kuukausiksi pöytälaatikkoon. Nyt kuitenkin tuntuu sopivalta hetkeltä antaa tämä teksti - samalla omat ajatukset, mieli, tunteet, minuus - luettavaksi, kritisoitavaksi.

*

Toteutumattomia unelmia, menetettyjä vuosia

Päätin mennä peilin lävitse kuusi vuotta sitten. En ajatellut tulevaisuutta, en ajatellut miten vaikea olisi päästä takaisin. Ajattelin lasiluurankoa, höyhenen keveyttä, haurautta joka muuttuisi kauneudeksi ylläni. Ja sitten luiskahdin peilin läpi. Kaikki oli kaunista hetken. Ylleni laskeutui valkoinen harso, kaunis kuin hääyönä, vasta myöhemmin ymmärsin sen olevan kudottu ahdistuksesta. Peilimaailma oli kaunis ja valoisa, peilien pinnat täynnä toivoa, ne heijastivat tähtiä.

Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, peilimaailman tähdet ovat muuttuneet mustiksi aukoiksi, valkoinen harso likaiseksi verestä ja oksennuksesta. Minä istun vessanpöntön edessä, kumarrun kohti posliinijumalaa ja työnnän sormia syvemmälle kurkkuuni. Toiveet linnunluista, ikuisesta keveydestä ja kauneudesta hukkuvat oksennukseen aivan kuin vuodet takanani. Syksy toisensa jälkeen tulee ja muuttuu talveksi, vuosi toisensa jälkeen läheisen pihlajan lintuparvi lehahtaa lentoon paeten kuin henkensä hädässä. Jos voisin, kasvattaisin siivet, pakenisin mukana etelään. Kolmesti olen jo yrittänyt kasvattaa siipiä selkääni, mutta kuolema ei tahdo minua vielä, se sanoo: on vielä vuosia kärsittävänä.

Oksennus tulee kuin synninpäästö. Kun mahani on jälleen tyhjä, nousen ja sytytän tupakan. En näe syksyä parvekkeen lasituksen takana. En näe ruskan peittämää pihlajaa, en lintuparvea sen oksilla. Sen sijaan menen peilin eteen ja näen kaiken mitä voi nähdä: paksut toisiinsa osuvat reidet, oksentelusta paisuneet leukojen sylkirauhaset, kipeä, arka ja turvonnut vatsa, kaikkea tätä peittävät arvet. Näen myös kaiken mitä ei voi nähdä: joskus niin kaunis, nyt niin likainen harso kiristymässä kurkullani, hiertämässä silmieni takana, minun ja elämän välissä.

Näen kaiken mitä tahdoin, näen kaiken romahtaneen eteeni. Näen lasisen luurangon pirstaloituneen osuessaan todellisuuteen, näen kuinka unelmani täydellisen hauraasta kauneudesta mätänevät, kuinka toive ikuisesta keveydestä muuttuu sietämättömäksi raskaudeksi, paineeksi joka rikkoo lasiluurangon pirstaleiksi maahan. Näen kaiken mitä tahdoin, näen tahtoni romahtaneen eteeni. Enää en tahdo mitään.

Kun menin peilin lävitse kuusi vuotta sitten, kaikki oli kaunista hetken. Olin morsian valkoisessa hunnussaan, nain sen hirviön, joka minusta myöhemmin tuli. Peilimaailma tummeni huomaamatta. En saavuttanut täydellisyyttä, ja peilien kirkuessa muutuin hirviöksi, joka nyt olen syödessäni toista lautasellista fetapastaa. Eikä toinen, ei kolmaskaan lautasellinen riitä täyttämään mustaa aukkoa sisälläni. Syön kunnes olen unohtanut toiveeni linnunluista, sitten oksennan kaiken toivon pois.

En usko pääseväni täältä pois. Aamuisin istun syyspakkasessa parvekkeella ja vapisen harson puristuessa viimeisen toivon rippeen ympärille. Mitä enemmän ajattelen vapautta, sitä kovempaa harso toivoani puristaa. Syksyisin maa on yhtä mustaa kuin peilien takana, kesäisin valo rikkoisi silmät ilman suojaavaa harsoa. Vuodet kuluvat, mutta peilimaailma pysyy muuttumattomana, ja niin paljon kuin tahtoisinkin pois, en tiedä enää millainen todellisuus heijastusten takana on. Kun kerran astuu peilimaailmasta ulos, pääseekö enää takaisin? Vaikka joskus rukoilenkin peilejä päästämään minut pois, en tiedä uskaltaisinko todella lähteä. On mennyt kuusi vuotta, olen taitava oksentamaan syömäni ruoat, huono kaikessa muussa. En tunne maailmaa ympärillä, en tunne edes itseäni, tunnen vain peilien huutavan minulle. Siihen ääneen nukahdan, siihen ääneen herään. Kaikkeen tottuu, ja vaikka toivoisin voivani muuttaa mennyttä, en enää tahdo pois. Olen muuttunut hirviöksi, reiteni hankaavat toisiaan kävellessäni vessanpöntölle, turvonneet sylkirauhaset tekevät kasvoistani muodottomat, kaikkea ranteista vatsaan peittävät arvet. Hirviöt kuuluvat peilimaailmaan.

En uskalla enää toivoa ikuista keveyttä, en haurautta joka muuttuisi kauneudeksi ylläni. En toivo enää mitään. Minun mieleni on likainen verestä ja oksennuksesta kuten aikoinaan valkoinen harso, mutta ei se mitään, minä jään tänne ja jonakin päivänä minä kasvatan siivet selkääni, lähden muuttolintujen mukana pakoon mutten enää palaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti