12 syyskuuta 2017

athens

and what i did there,
at the ruins of parthenon
was nothing but getting my heart back
heavier

she told me i'm a warrior

and the air was full of her
in the city named after her

23 heinäkuuta 2017

Kerro, että talvi tuli Freyn suvulle

Spoiler alert: sisältää kohtauksen Game of Thronesin seitsemännen tuotantokauden avausjaksosta.

Alkusanoja: en ole ennen kirjoittanut fan fictionia. En myöskään ole lukenut Tulen ja jään laulu -kirjasarjaa, johon Game of Thrones perustuu, enkä tiedä sisältyykö tällaista kohtausta kirjoihin. Jakson nähneet tulevat toisaalta huomaamaan, ettei tämä ficci tuo yhtään mihinkään mitään uutta ja mahdollisesti jopa tylsistyvät tätä lukiessaan, mutta halusin kokeille itselleni jotain täysin uutta. Joten:


Kerro, että talvi tuli Freyn suvulle

Walder Frey takoo teräksistä pikariaan pöytään. Kynttilät valaisevat metalliset kiemurat ja kaarteet, samoin Walder Freyn hapertuneet ja suoniset sormet, heikentyneet kädet ja mustaan villaan puetut käsivarret. Koukkunenäinen, kulmakarvoihin saakka harmaantunut ja pälvikaljuuntuva mies nousee hitaasti seisomaan, karistelee kurkkuaan. Kun hän avaa kapean suunsa, hänen äänensä on katkeruuden karhistama ja vuosikymmenten rappeuttama.

"Ihmettelette, miksi kutsuin teidät tänne. Juurihan meillä oli pidot. Mistä lähtien vanha Walder järjestää kahdet pidot kahden viikon aikana?" Pyötärivistöt hörähtelevät, myötäilevät ja vaikenevat. Hiljaisuus on odottava. Steariini sulaa ilman kiirettä hämärän salin pöydille. 

"Ei ole syytä olla Jokimaiden valtias, jos ei voi juhlia suvun kanssa. Sitä mieltä minä olen", Walder Frey jatkaa saaden miehet hurraamaan ja takomaan omia pikareitaan vasten puisia pöytiä. Kynttilät valaisevat tummanpuhuvien miesten kasvoja, sadoista liekeistä huolimatta heidän mielensä pysyvät valottomina. He hymyilevät karkeat virneet silmillään ja paiskovat toistensa selkiä ikään kuin veljet. Kuten nämä miehet, ovat pöydätkin liikaa nähneet, niiden päälle on kaatunut viiniä ja niiden päälle on kaadettu vihollisten verta - Talvivaaran Starkien verta.

"Kutsuin tänne jokaisen Freyn, jolla on jotakin merkitystä, jotta voin kertoa suunnitelmani tämän suuren suvun varalle nyt kun talvi on tullut. Nostetaan kuitenkin ensin malja! Eikä enää sitä dornelaista hevonkusta. Tämä on hienointa Tarhalehdon kultaa. Kunnon viiniä kunnon sankareille!"

Vanhan Walderin rumat ja arat tyttäret, jotka eivät harmaina ja säikkyinä hiirinä erotu seinistä, astuvat nyt esiin ja soihdut valaisevat heidän hiuksiaan jotka eivät nekään erotu maantiestä. Kuten aina, viinikannut vapisevat heidän käsissään heidän kiertäessään pöytiä, täyttäessään piripintaan koruttomien ja karujen miesten pikareita.

Ja miehet huutavat. Viini valuu pikarit täyteen.

"Seisomme yhdessä!"

Ja miehet juovat. Viini valuu miesten nieluihin. 

"Ja ei sinulle. Hyvää viiniä ei tuhlata naiseen", Walder Frey ärähtää yhdelle niistä rumista ja aroista tyttäristään, joka seisoo hänen vierellään tarttumaisillaan viiniin, eikä kukaan huomaa, ettei Walder Freyn oma pikari edes kosketa hänen luihuja huuliaan. Viinin sijaan niillä kareilee vieno, vaikeasti tulkittava hymy. 

"En ehkä ole kaikkein miellyttävin mies. Myönnän sen. Olen kuitenkin ylpeä teistä. Olette perhettäni. Miehet, jotka auttoivat minua teurastamaan Starkit Punaisissa häissä. Niin, niin, hurratkaa!" Walder Freyn ääneen hiipii vieras sävy. "Urheita miehiä joka iikka. Teurastitte naisen, joka odotti lasta. Leikkasitte kurkun viiden lapsen äidiltä. Teurastitte vieraanne sen jälkeen, kun olitte kutsuneet heidät kotiimme."

Sali vaikenee. Tällä kertaa hiljaisuus on kiusallinen. 

"Ette kuitenkaan tappaneet jokaista Starkia." 

Walder Fray tarkkailee sukuaan harmaantuneiden kulmiensa alta. Hänen katseensa kiertää jäisenä pyötärivejä pitkin ja nyt hänen puheensa vieras sävy saapuu myös hänen hymyynsä, hänen ohuille, niljaisille huulilleen. Niille alkaa piirtyä hymy, jollaista kukaan ei hänen kasvoillaan tunnista.

"Ei, se oli virheenne."

Kiusallinen hiljaisuus rikkoutuu järkytyksestä ja yskänpuuskista. Miehet pitelevät kurkkujaan, ottavat tukea pöytien puisista kulmista, pysyvät pystyssä juuri ja juuri. Walder Frey kohottaa ääntään ja se kantaa kivuliaan, rohinaisen yskinnän yli. 

"Teidän olisi pitänyt tuhota heidät juuria myöten."

Miehet eivät enää pysy pystyssä. Yskä kaataa heidät pöydille, tuo heidän suihinsa limaisen, verisen oksennuksen, se tarttuu heidän käsiinsä ja kurkkuihinsa. Siinä maistuu päivälliseksi nautittua jänistä vatsahapoin maustettuna, siinä maistuu järkytys ja huonosti pureskellut, liian suurina niellyt lihapalaset. Yskänpuuskat kaatavat heidät kyntteliköille ja kyntteliköt kaatavat mitä hienoimman mutta mitä myrkytetyimmän viinin, se valuu lattialle aivan kuten valuvat myrkytetyt miehet. Myös Walder Freyn ääni valuu lattialle. 

"Jos yksikään susi jää henkiin, lampaat eivät ole koskaan turvassa."

Hän ei enää kätke tyytyväisyyttään. Hän nauttii lattiaa vasten kolahtelevista pikareista ja sammuvien kynttilöiden sihinästä, hän lepää viimeisten miesten tukehtuessa oksennukseensa. Hän lepää kunnes jäljelle jäävät vain rumien ja arkojen tyttärien kiihtyneet hengenvedot. Heidän sukunsa makaa omassa oksennuksessaan ja omassa veressään heidän jalkojensa juurella eikä heidän katseidensa kauhua voi kuvailla. He kääntävät päänsä kohti isäänsä, mutta hän on kohottanut kätensä leualleen, hän repii pois ihoaan. Sen alta paljastuvat Arya Starkin kasvot. Hän heittää aiemmin tappamansa Walder Freyn kasvot pois.

"Kun sinulta kysytään, mitä täällä tapahtui, kerrro heille, että Pohjoinen muistaa", Talvivaaran Arya Stark kääntyy ja kuiskaa nämä sanat sille rumalle ja aralle tyttärelle, joka hänen vieressään yhä seisoo.  Arya Starkin kasvot ovat nuoret, ne ovat pyöreäposkisen kesälapsen kasvot mutta vihaiset ja kylmät, liian likaisissa kaupungeissa ja liian autioilla erämailla nuoreksi naiseksi varttuneen tytön kasvot. Sotkuinen ja tumma, polkaksi kynitty tukka varjostaa hänen silmiään, ja kuten kaatuneet miehet ja puiset pöydät, nekin ovat liikaa nähneet.

"Kerro, että talvi tuli Freyn suvulle." Arya Stark nousee pöydästä kiireettömästi. Kun hän astuu alas korokkeelta, pohjoistuuli hänen sisällään saa Walder Freyn nahkaviitan hänen olallaan hulmuamaan ja hänen katseensa kirkastumaan. Sali löyhkää vereltä, oksennukselta ja viiniltä, se on koston tuoksu ja tuo Arya Starkin kasvoille kauan kaivatun rauhan. Hän astelee läpi ruumiiden peittämän käytävän ja hymyilee suloisempana kuin koskaan. 

10 heinäkuuta 2017

05072017


runo ei tapahdu sanat puuttuvat
matalapaine puhkoo huoneen
kaatosade katon läpi 
ja minä makaan tulvassa lattialla

runo ei tapahdu en saa henkeä
makaan lattialla en saa henkeä

.

ja tällä välin
runo tapahtuu kaikille muille 
kaikkia muita sanat rakastavat lauseisiin saakka

kaikkia muita runo rakastelee kietoen virkkeensä
heidän lahkeidensa ympärille ja kietoutuen murattina 
heidän rintalastojensa alle ja keuhkoihin ja keuhkojen käytäville 

.

runo tapahtuu aina kaikille muille
sanat taipuvat jonkun muun sormissa
sikiävät lauseiksi jonkun muun paperilla
ja minä makaan aina tulvassa lattialla
matalapaineen puhkomassa huoneessa
jossa runo ei tapahtu

04072017 enkeli



oon enkeli
mun siivet aukes vahingossa
olin metrossa ja yhtäkkiä koko vaunu oli täynnä sulkia

mun sulkia

olin aina luullut että oisin paholainen tai
ehkä demomi tai vähintään vähän riivattu 

siinä mä sit olin suu täynnä sulkia ja katoin ku metro kiitää
kulosaaren sillalta itään, aika paljonhan nää siivet 
vie tilaa ja ihmiset tuijottaa eikä ne usko silmiään 
mutta sehän tässä onkin parasta

ne ei usko silmiään
sit ne katsoo pois

illalla ne katsoo peiliin
ne näkee siellä hullun
joka näkee näkyjä

en tosiaan ihan identifioi itseeni enkeliksi ja oon kärsinyt 
viime aikoina ihan helvetin pahoista eksistentiaalisista kriiseista 

mut yks päivä tajusin
 että jos oon enkeli
voin kans langeta

mut mihin mä lankean
ja missä sit on se jumala joka mut langettaa?

23062017

miten kuvata pimeyttä
sellaisena ettei siellä 
ole yhtään valoa, siis
niin että se voisi yhtä
hyvin olla pelkkää valoa

laskeudun portaita hänen
syliinsä eikä häntä voi
kuvailla eikä kosketusta
ymmärtää eikä ole kuin

sakeaa pimeää eikä ole väliä
ovatko silmät suljetut vai eivät

kuinka kuvailla sitä että
makaa lattialla pimeässä
tyhjässä huoneessa ja tuntee

kynnet kylkiluilla konkreettisesti

eikä
enää 
ole
hätää

sillä hänen sormissaan on ikuisuus,
ajan hitaus, kaikkien aikamuotojen
herruus, siihen painaudun, kietoudun

sitä syleilen, päivänvalossa hamuan,
sitä kirjaimista etsin, lauseiksi luon
etten unohtaisi, etten koskaan voisi

22 toukokuuta 2017

Töölön kirjaston lukusali

Siinä saarnissa, jota syksyllä katsoin,
jota katsoessani huomasin unelmoivani,
josta havahtuessani huomasin unohtaneeni
kuinka pelätä, siinä samassa saarnissa nyt

talven jälkeen keväällä kesän kynnyksellä
ei ole vielä lehtiä. Koivut ovat jo paisuneet,
haavat paisumassa. Pian saarnikin saa omansa

ja kesän minä odotan niin kärsivällisesti
kuin on pakko ja sitten saan taas katsoa
saarnia joka ensin värjää ja sitten pudottaa
omansa, sitten voin taas huomata unelmoivani
havahtuessani huomata unohtaneeni kuinka pelätä.

12 toukokuuta 2017

Neliöpsykoosi

  • Inspiraation puutteessa pyysin pari päivää sitten Instagramissa mun seuraajia lähettämään mulle rivinmittaisia laineja, yksittäisiä säkeitä runoja varten. 
  • Sain niitä muutaman, tässä niistä syntyneet runot, ja postauksen lopussa yksittäiset säkeet sekä niiden lähettäjät.



minne keväät katoavat

mä muistan kun mä rikoin sen tuhkiksen
suoraan kuudennesta kerroksesta katukivetykseen
siinä oli valkovuokkoja ja aktiivihiilifilttereitä
ja mä juoksin kaikki raput alas asfaltille
ja yöpakkaseen ja aamukasteeseen ja 

ja mä laskin leskenlehdet ja valkovuokot sen sängylle
sanoin että kerään kaikki voikukat ihan heti kun pystyn
mutta keväät katoavat ja mä tipuin kutoskerroksesta
voikukkamereen ja nyt mä muistan pelkästään sen miten
mä rikoin sen tuhkiksen




nimetön

raavin kaikkialla piilottelevan ikuisuuden esille
tuhoan antiikkiset astiastot, kreikan matkamuistot
rikon teräväpiirtotelevisiot, siirrän kelloja,
pysäytän ajan, manipuloin sitä
piirrän seinille aikakoneita

ja koska minun on valta, voima ja ikuisuus
viettelen ajan parantamaan haavat
suutelen katkeroituneita vuosia
lupaan perinnöksi perhehopeat



urban decay summer 2017 collection

mä en koskaan saa mitä haluan
mun kynnet on väärää merkkiä
ja mun huulet on väärää sävyä

ja väärät pojat suutelee mua
liian kapeiden jokien uomilla
liian nuorien puiden oksilla



aerodynamiikka

autot on niin neliskanttisia kuin pystyvät
ja jos ne vielä vähän yrittäisivät, sinä sanot,
ne olisivat ihan kuin katukivet, ihan kuin 
niille maalatut suojatiemäiset seeprat

ja näetkö miten asfaltti katkeaa, potkaiset
seinää ja seinä kohoaa suorasta kulmasta 
ja osuu ikkunaan, ikkunasta valo heilahtaa
silmiini, sokeudun enkä näe enää kuin

katukyltin ja siinäkin lukee neliöpsykoosi
sitten lippuautomaatin ja lipun jota ojennat
ja neliskanttisen oven ja minä suren autoja, 
sitä miten tuuli on muovannut ne kärsimään



kiitän:
minne keväät katoavat @hektinen
pysäytän ajan, manipuloin sitä @hefaistoksenpoika
mä en koskaan saa mitä haluan @rakkaussairaala
autot on niin neliskanttisia kuin ne aerodynamiikaltaan pystyvät @2405i6





24 helmikuuta 2017

kauan kaikuva kannel. osa 5.

aiemmat osat:
1 & 2 - 3 - 4

"se oli sodan toinen talvi. kaikillahan meillä oli nälkä kaukomaiden ruoka-avustuksien varassa, mutta kun verinen enkeli kertoi nähneensä sen ensimmäisen kerran hiipimässä eduskuntatalon raunioilla, ei kukaan halunnut uskoa."

kruunajaispäivän iltana helsinki on täynnä juhlaa ja katsomo on yhtä helisevää naurua, voitonriemu kiertää hurrauksina katossa. judas on kääriytynyt pikkupöytään kaljansa ympärille. tänä aamuna hän oli löytänyt itsensä rappukäytävän lattialta, hänet oli hakattu, sen hän melkein muistaa, mutta hän oli myös löytänyt käsivarrestaan syvemmän kivun. 

"siis se oli sellainen hiljainen kympintyttö jolla oli tapana pureskella kynsiään. me oltiin samassa lukiossa, sillä oli aina kuluneet farkut ja mustat nyörisaappaat, ainahan se oli ollut vähän outo ja hyljeksitty, mutta... ei sillä tavalla. kerran se sai kokeesta kasin ja rikkoi psykologian luokasta kaikki ikkunat. mutta muuten se oli aina sellainen harmaa, lakastunut seinäruusu."

puremajälki on luja, hampaat uponneet syvälle ihon läpi ja juuri tälläkin hetkellä haava tihkuu hihan alla veristä violettia valkoisille siteille. judas painaa kylmän kaljatuopin vasten haavaa, kipu hellittää vain hieman. puremajäljestä voi lukea hampaiden vääntyneen muodon, alahampaiden terävöityneen kuin kolmioksi ja ylähampaiden kääntyneen sisäänpäin luoden sydämen.

"verinen enkeli löysi sen kumartuneena jäätyneen ruumiin ylle. sen sormet olivat kaivautuneet aiemman päivän pommituksessa kuolleen reiteen, sen suu repi ihon alta kylmettynyttä lihaa. kun se nosti päänsä ja näki verisen enkelin, se sähisi kuin raivotautinen kissa ja luikahti pimeyteen suussaan revitty pala säärtä."

viereisessä pöydässä puhuvan naisen sanat kuristuvat judaksen kaulalle, saavat haavan vihlomaan, kivun säteilemään kaljaa ilottomana piteleviin sormiin ja tunnomiin lihaksiin, työntymään koko kehon läpi, tarrautumaan luihin. judas pakottaa itsensä nousemaan, kipu pyörteilee lihaksistossa, hän ottaa tukea pöydästä eivätkä jalat ole silti kantaa. katsomon äänet ryöppyävät päälle vuolaina aaltoina ja niistä huokuvat ilot jättävät judaksen yksin. 

"siinä ihmisessä ole enää paljoa ihmistä jäljellä. huhutaan että sen veri on pilaantuneesta lihasta violettia ja että kalma on värjännyt sen hiukset laventelilla. että sen keho ei enää pysty sulattamaan muuta ruokaa kuin ihmislihaa. mutta sota on nyt loppu, samoin ruumiit. en tiedä mitä noita nyt aikoo syödä, ehkä kynsiään? ei sillä että edes haluaisin tietää."