17 kesäkuuta 2015

auringonpimennys

olen öisin auringonpimennys
vajoan kauas sisääni
painan kynnet ihoosi
revin kuin omani

ja maaninen aurinko pimenee
ja alitajunta sumentaa todellisuuden
ja siitä jää puolikas ja silloin minä
pimenen
pimenen
pimenen

ja minun sisälläni lukemattomia itkemättömiä huutoja
krooninen muistin pimentävä tyhjyys
jossa haparoin kohti kipua

ja kun sinä annat oman ihosi
jota satuttaa kuin itseäni, minuun
sattuu
sattuu
sattuu

(että miten voin satuttaa ketään
miten koskaan pahoinpidellä ketään
raapia kenenkään yötä vereslihalle
maalata kipua sinunkaan selkääsi

että miten koskaan voin satuttaa ketään
edes ajatella tappavani kuin itseni)

vajoan
ja silloin kun hajoan
pidän kiinni kunnes menet rikki
pidän kiinni ja tunnit kuluu
yritän pysyä pinnalla,
koota sen mitä on jäljellä:

sekuntien kulumisen ääni
hiljaisessä huoneessa
jonka ääriviivat sumenee kunnes katoaa
jonka luuttomana vääntelehtivä katto
kaatuu päälle kunnes katoaa
ja minä katoan

ja vajoan
kipuun joka puuttuessaan kasvaa
kipuun joka pyrkii pois sisältä kuin kuollut sikiö
kipuun joka muuttaa näkymättömän todelliseksi
muuttaa kärsimyksen elämän tarkoitukseksi

auringon noustessa kipu on ohut muisto
mania huutaa unohtamaan mutta
jäljet sinun selässä kertoo eri tarinaa
muistuttaa auringonpimennyksestä

joka
heikkenee
heikkenee
heikkenee

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti