28 maaliskuuta 2015

Vapaus

Minun mieleni kuin tyhjä näyttämö. Minun yksinäisyyteni tyhjä katsomo, autio istuinten rivistö. Punainen esirippu roikkuu velttona, voimansa menettäneenä, enää ei ole mitään mitä peittää, intohimo on poissa, kulissit romahtaneet.

Muistoissani syystuuli tanssittaa hiuksiani, kohmeisissa sormissani enteet myrskystä. Ensimmäiset sadepisarat osuvat kasvoilleni, toiset sydämeeni, seuraavat muuttuvat kyyneleiksi. Nyt seistessäni tällä tyhjällä näyttämöllä sormeni ovat yhä kohmeiset, sydämeni myrskyn riepottelema, mutta tänne tuuli ei yllä, ilma seisoo tunkkaisena, kelmeä valo muistuttaa auringosta jonka annoin lopulta talven peittää. 

Avaan ensin villakangastakkini napit. Sitten kauluspaitani. Sen valkoinen on tahriintunut suruun ja häpeään, vasemmassa hihansuussa punaviinipisarat kuin veri. Annan sen pudota kuluneelle lattialle takkini viereen. Enää ei ole mitään mitä peittää, avaan nilkkureiden vetoketjut kuin valtimot, astun pois elämästä joka minulla joskus oli. Kun otan sukat pois, tunnen jalkapohjissani märän pellon, lakastuneiden heinien alla mudan johon varpaat joka askeleella uppoavat. Sade kasvoillani, kivulias muisto, kuinka kivuliasta hengittää, tuntea keuhkoissa pelkkä pöly, tuntea kosketus joka on poissa. Farkut valahtavat laittialle liian isoina, niitä ylhäällä pidellyt vyö kilahtaa lattiaan. Pelästyn vyönsoljen ääntä, sitä samaa kuin kulissien romahtaessa. 

Muistoissani joku muu avaa rintaliivieni napit. Riisuudun muistoistani. Jätän kaiken lattialle. Astun kaksi askelta eteen, nyt näyttämö on minun, kokonaan minun, minä olen minun. Tunnen kevättuulen tanssittavan hiuksiani, tällä kertaa se on totta, muutakin kuin tunkkainen toive, kaukainen haave. Sormeni ovat yhä kohmeiset mutta nyt niissä on vapaus. Tyhjä katsomo kuin täyttymätön tulevaisuus, uusi todellisuus. Vapaus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti