29 kesäkuuta 2014

Dialogi

”Ota.”

”Ei.”

”Ota tämä pois minusta.”

”Ei. On vielä menetettävää--”

”Ota tämä.”

”--vielä vuosia elettävinä, vielä --”

”Ota tämä elämä pois minusta”

”vielä on punaisia ruusuja, keskikesiä, sumuisia lokakuita ja kynttilöitä, sinä pidät niistä, katsoisit niiden valoa ja se voisi tarttua sinuunkin, nähdä vielä valoa...”

”Ota. Voin elää --”

”On vielä menetettävää, vielä on ruusujen tuoksua, haistaisit niissä kesän valon, on vielä suitsukkeiden tiheää savua, sateen jälkeisiä tunteja, muistatko leikatun nurmikon tuoksun?”

”--muistoissasi vielä ikuisesti, voin olla suojelusenkelisi, mitä vain --”

”Muistatko vielä vanhan cd-soittimeni, miten värisevät kitarat iskeytyvät tajuntaan--”

”--miten värisevät kitarat kutsuvat minua kuolemaan, kauniiseen unohdukseen...”

”Muistatko haapojen havinan syksyisin, kun lehdet putoavat maahan, ääni joka on hiljainen mutta juuri ja juuri kuultavissa kuten valo silmissäsi, juuri ja juuri nähtävissä, muistatko valon, muistatko vielä mille se tuntuu, ole kiltti, sano että muistat...”

”Ota--”

”Ole kiltti, sano että muistat.”

”--tämä elämä pois minusta.”

27 kesäkuuta 2014

Perillä

Olen jättänyt sänkyni petaamatta, nyt se huokuu raukeutta huoneeseen. Kaikki on hyvin, minä kuuntelen kellon käymistä, kuuntelen raukeutta, sekuntien kulumista. Kuuntelen kunnes kyllästyn ja nousen, laitan levysoittimen päälle. Laulaja kertoo kivusta niin kauniisti, että olen mennä rikki, silti vain melkein. Katselen aamunkoittoa huoneessa, valo lisääntyy tunti tunnilta. Vaikka aurinko on kietoutunut pilvimassaan, on huone valoisa, samoin minun mieleni. Tänään en mene rikki, sekunnit saavat kulua, kulukoot, mutta minä seison valossa ikkunan edessä ja katson pientä pakkasta ulkona. Puut pudottelevat lunta tuulen mukana auratulle tielle, liikenteen äänet kuuluvat melkein musiikin läpi. Taivas on yhä lyijynharmaa mutta huoneeni on silti valoisa, sänkyni petaamaton.

Cd-levyn lopussa levysoitin pitää napsauttaa käyntiin uudelleen ja uudelleen. Kuuntelen kun laulaja kertoo kivusta, kuuntelen kun menen melkein rikki mutten ihan, siitä lähtee samanlainen ääni kuin viulusta. Kiedon kädet ympärilleni, pitelen itseäni vakaana, kaikki on hyvin, niin sanon monta kertaa itselleni. Silmäkulmani ovat kuivat, täytän kuppini vaalealla maitokahvilla. Tunnit kuluvat, en petaa sänkyäni. Lyijynharmaa taivas pimenee, mieleni on silti valoisa, olen hereillä enemmän kuin koskaan, ja levysoitin napsahtaa päälle etusormeni painalluksesta aina uudelleen. Ikkunani takana bussit kuljettavat ihmisiä määränpäästä toiseen, mutta minä en näe sitä, tuskin edes kuulen liikenteen ääntä. Minun määränpääni on tässä, tänään olen perillä; enää minun ei tarvitse mennä kauemmas itsestäni.