27 lokakuuta 2014

Betonikuori, hallasydän

Tulen pelloilta, niillä tuuli humisi korvissa, lävisti sydämen, elinsiirto.
Vielä näinä päivinä hengityksessäni on aavistus marraskuista hallaa,
koillistuulta, mitä vain, sinä haistat sen etelän merituulesta,
tunnet sisälläsi hallaa ja routaa, pellot.

Kun nopea juna ensimmäisen kerran toi minut tähän kaupunkiin,
en tiennyt että tulisin toisen kerran, kolmannenkin, kolmannen kymmenenkin,
että tulisi aika jolloin ei ole enää paluulippua,
että –

– että nyt Äiti Maa on menettänyt tyttärensä betonille, asfaltille,
kymmenkerroksisille taloille ja korkeammille,
bensiinin hajulle, pakokaasuille.

Mutta vaikka pakokaasu on tukkinut keuhkoni,
on hengityksessäni aavistus hallaa ja routaa,
koillistuulta merituulen seassa,

sinä tunnet sisälläsi pellot.

14 elokuuta 2014

Viimeinen sivu

Hyllyn päällä pölyä
kirjoja kuolemasta

Ja että muistaisin jokaisen sanasi
revin sormeni paperiviilloille
ja etten koskaan unohtaisi lauseitasi
annan kivun koskettaa sivun vaihtuessa

Avaan muistoni sinusta aina uudelleen
mietin lukuja joita et koskaan kirjoittanut
ja sanoja jotka jäivät sanomatta
ja pöly kasaantuu hyllyn päälle

Minne suru ei yllä sen ystävyys täyttää ikuisesti

Auringonlaskuja kaupungin yllä
salaisuuksia kauneuden takana
pitseihin käärittyä melankoliaa
röyhelöihin kiinni jäänyttä nuoruutta

Illat muuttuvat uusiksi aamuiksi
lokakuut kietovat kesät harmaiksi muistoiksi
pimeiksi pimeiksi talviksi

Olemme vuoroin täynnä tyllin keveyttä
vuoroin teelitroja ja tomusokerileivoksia
toivoa joka ei lähde ihmisestä koskaan

29 kesäkuuta 2014

Dialogi

”Ota.”

”Ei.”

”Ota tämä pois minusta.”

”Ei. On vielä menetettävää--”

”Ota tämä.”

”--vielä vuosia elettävinä, vielä --”

”Ota tämä elämä pois minusta”

”vielä on punaisia ruusuja, keskikesiä, sumuisia lokakuita ja kynttilöitä, sinä pidät niistä, katsoisit niiden valoa ja se voisi tarttua sinuunkin, nähdä vielä valoa...”

”Ota. Voin elää --”

”On vielä menetettävää, vielä on ruusujen tuoksua, haistaisit niissä kesän valon, on vielä suitsukkeiden tiheää savua, sateen jälkeisiä tunteja, muistatko leikatun nurmikon tuoksun?”

”--muistoissasi vielä ikuisesti, voin olla suojelusenkelisi, mitä vain --”

”Muistatko vielä vanhan cd-soittimeni, miten värisevät kitarat iskeytyvät tajuntaan--”

”--miten värisevät kitarat kutsuvat minua kuolemaan, kauniiseen unohdukseen...”

”Muistatko haapojen havinan syksyisin, kun lehdet putoavat maahan, ääni joka on hiljainen mutta juuri ja juuri kuultavissa kuten valo silmissäsi, juuri ja juuri nähtävissä, muistatko valon, muistatko vielä mille se tuntuu, ole kiltti, sano että muistat...”

”Ota--”

”Ole kiltti, sano että muistat.”

”--tämä elämä pois minusta.”

27 kesäkuuta 2014

Perillä

Olen jättänyt sänkyni petaamatta, nyt se huokuu raukeutta huoneeseen. Kaikki on hyvin, minä kuuntelen kellon käymistä, kuuntelen raukeutta, sekuntien kulumista. Kuuntelen kunnes kyllästyn ja nousen, laitan levysoittimen päälle. Laulaja kertoo kivusta niin kauniisti, että olen mennä rikki, silti vain melkein. Katselen aamunkoittoa huoneessa, valo lisääntyy tunti tunnilta. Vaikka aurinko on kietoutunut pilvimassaan, on huone valoisa, samoin minun mieleni. Tänään en mene rikki, sekunnit saavat kulua, kulukoot, mutta minä seison valossa ikkunan edessä ja katson pientä pakkasta ulkona. Puut pudottelevat lunta tuulen mukana auratulle tielle, liikenteen äänet kuuluvat melkein musiikin läpi. Taivas on yhä lyijynharmaa mutta huoneeni on silti valoisa, sänkyni petaamaton.

Cd-levyn lopussa levysoitin pitää napsauttaa käyntiin uudelleen ja uudelleen. Kuuntelen kun laulaja kertoo kivusta, kuuntelen kun menen melkein rikki mutten ihan, siitä lähtee samanlainen ääni kuin viulusta. Kiedon kädet ympärilleni, pitelen itseäni vakaana, kaikki on hyvin, niin sanon monta kertaa itselleni. Silmäkulmani ovat kuivat, täytän kuppini vaalealla maitokahvilla. Tunnit kuluvat, en petaa sänkyäni. Lyijynharmaa taivas pimenee, mieleni on silti valoisa, olen hereillä enemmän kuin koskaan, ja levysoitin napsahtaa päälle etusormeni painalluksesta aina uudelleen. Ikkunani takana bussit kuljettavat ihmisiä määränpäästä toiseen, mutta minä en näe sitä, tuskin edes kuulen liikenteen ääntä. Minun määränpääni on tässä, tänään olen perillä; enää minun ei tarvitse mennä kauemmas itsestäni.

29 toukokuuta 2014

Ei koskaan huoneita

Kuljen pitkiä pimeitä käytäviä
muistojen täyttämiä jatkumoita
sameiden vesien peittämiä kynnyksiä.

Hukkaan itseni päiviin jotka olin jo unohtanut
tehtyihin valintoihin joita en enää voi muuttaa
päätöksiin joiden seurauksia en halunnut muistaa.

Löydän aina uusia käytäviä;
kipuja joita en ennen tuntenut
sisälleni elävältä haudattuja suruja
tuhkattuja jäänteitä elämästä.

Näen pelkkiä sameita vesiä
aina jatkuvia pitkiä pimeitä käytäviä
en koskaan tulevaisuutta.

24 maaliskuuta 2014

Sumumieli

Puiden paljaat oksat tuulessa
harmaa ja sumuinen maa ikkunani takana
kylmyys joka koskettaa sormiani muttei vielä sydäntäni.

Jos osaisin, piirtäisin routaisen maan ääriviivat paperille;
mäntyjen juurakot huurteessa,
koivujen kelmeät kaarnat tihkusateessa.
Tältä näyttää odotus, tältä näyttää melankolia
juuri ennen kuin tyhjyys koskettaa sydäntä.

Jos osaisin, piirtäisin suruni ääriviivat paperille
mutta kylmyys on jo kovettanut sormeni, ne ovat
tyhjät ja paljaat koivunoksat.

09 maaliskuuta 2014

Kehä

Sanat ovat lukkiutuneet sisälleni
ne toistuvat päässäni merkityksettöminä kaikuina
kiertävät köyttä kun yöbussi kiertää kehäänsä pimeässä,
halkoo autiot kerrostalojen pihat,
lävistää valokeilallaan omakotitalojen kuusiaidat.

On helmikuu, sanat ovat lukkiutuneet sisälleni.
Jouluvalot on sammutettu, sälekaihtimet laskettu,
bussin ikkunoiden takana näen pelkkää pimeää.
Vain tien mutkista lasken etäisyyttä kotiin, vielä on matkaa.

Sanotut sanat joita en saa ulos itsestäni
muodostavat uusia lauseita joiden kaiut ovat samoja kuin vanhojen
kiertävät uutta köyttä kun yöbussi kiertää vanhaa kehäänsä.
Vielä on mutkia kotiin, vielä on avaamattomia köysiä ja sanoja,
ne purkavat toisiaan aina uusiksi mutkiksi ja solmuiksi.

18 helmikuuta 2014

Toteutumattomia unelmia, menetettyjä vuosia

Kirjoitin tämän aiemmin viime vuoden syksyllä. En kuitenkaan julkaissut tätä koskaan henkilökohtaisuutensa vuoksi. En yleensä kirjoita itsestäni, tahdon erottaa tekstin kertojan ja tekstin kirjoittajan täysin toisistaan; tajunnanvirta ja terapiarunous (kliseiden lisäksi) ovat aina olleet kirosanoja minulle. Tämä teksti kuitenkin heijastaa mieltäni, kertoo minusta liikaakin, siksi ei ole ihmekään että se jäi kuukausiksi pöytälaatikkoon. Nyt kuitenkin tuntuu sopivalta hetkeltä antaa tämä teksti - samalla omat ajatukset, mieli, tunteet, minuus - luettavaksi, kritisoitavaksi.

*

Toteutumattomia unelmia, menetettyjä vuosia

Päätin mennä peilin lävitse kuusi vuotta sitten. En ajatellut tulevaisuutta, en ajatellut miten vaikea olisi päästä takaisin. Ajattelin lasiluurankoa, höyhenen keveyttä, haurautta joka muuttuisi kauneudeksi ylläni. Ja sitten luiskahdin peilin läpi. Kaikki oli kaunista hetken. Ylleni laskeutui valkoinen harso, kaunis kuin hääyönä, vasta myöhemmin ymmärsin sen olevan kudottu ahdistuksesta. Peilimaailma oli kaunis ja valoisa, peilien pinnat täynnä toivoa, ne heijastivat tähtiä.

Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, peilimaailman tähdet ovat muuttuneet mustiksi aukoiksi, valkoinen harso likaiseksi verestä ja oksennuksesta. Minä istun vessanpöntön edessä, kumarrun kohti posliinijumalaa ja työnnän sormia syvemmälle kurkkuuni. Toiveet linnunluista, ikuisesta keveydestä ja kauneudesta hukkuvat oksennukseen aivan kuin vuodet takanani. Syksy toisensa jälkeen tulee ja muuttuu talveksi, vuosi toisensa jälkeen läheisen pihlajan lintuparvi lehahtaa lentoon paeten kuin henkensä hädässä. Jos voisin, kasvattaisin siivet, pakenisin mukana etelään. Kolmesti olen jo yrittänyt kasvattaa siipiä selkääni, mutta kuolema ei tahdo minua vielä, se sanoo: on vielä vuosia kärsittävänä.

Oksennus tulee kuin synninpäästö. Kun mahani on jälleen tyhjä, nousen ja sytytän tupakan. En näe syksyä parvekkeen lasituksen takana. En näe ruskan peittämää pihlajaa, en lintuparvea sen oksilla. Sen sijaan menen peilin eteen ja näen kaiken mitä voi nähdä: paksut toisiinsa osuvat reidet, oksentelusta paisuneet leukojen sylkirauhaset, kipeä, arka ja turvonnut vatsa, kaikkea tätä peittävät arvet. Näen myös kaiken mitä ei voi nähdä: joskus niin kaunis, nyt niin likainen harso kiristymässä kurkullani, hiertämässä silmieni takana, minun ja elämän välissä.

Näen kaiken mitä tahdoin, näen kaiken romahtaneen eteeni. Näen lasisen luurangon pirstaloituneen osuessaan todellisuuteen, näen kuinka unelmani täydellisen hauraasta kauneudesta mätänevät, kuinka toive ikuisesta keveydestä muuttuu sietämättömäksi raskaudeksi, paineeksi joka rikkoo lasiluurangon pirstaleiksi maahan. Näen kaiken mitä tahdoin, näen tahtoni romahtaneen eteeni. Enää en tahdo mitään.

Kun menin peilin lävitse kuusi vuotta sitten, kaikki oli kaunista hetken. Olin morsian valkoisessa hunnussaan, nain sen hirviön, joka minusta myöhemmin tuli. Peilimaailma tummeni huomaamatta. En saavuttanut täydellisyyttä, ja peilien kirkuessa muutuin hirviöksi, joka nyt olen syödessäni toista lautasellista fetapastaa. Eikä toinen, ei kolmaskaan lautasellinen riitä täyttämään mustaa aukkoa sisälläni. Syön kunnes olen unohtanut toiveeni linnunluista, sitten oksennan kaiken toivon pois.

En usko pääseväni täältä pois. Aamuisin istun syyspakkasessa parvekkeella ja vapisen harson puristuessa viimeisen toivon rippeen ympärille. Mitä enemmän ajattelen vapautta, sitä kovempaa harso toivoani puristaa. Syksyisin maa on yhtä mustaa kuin peilien takana, kesäisin valo rikkoisi silmät ilman suojaavaa harsoa. Vuodet kuluvat, mutta peilimaailma pysyy muuttumattomana, ja niin paljon kuin tahtoisinkin pois, en tiedä enää millainen todellisuus heijastusten takana on. Kun kerran astuu peilimaailmasta ulos, pääseekö enää takaisin? Vaikka joskus rukoilenkin peilejä päästämään minut pois, en tiedä uskaltaisinko todella lähteä. On mennyt kuusi vuotta, olen taitava oksentamaan syömäni ruoat, huono kaikessa muussa. En tunne maailmaa ympärillä, en tunne edes itseäni, tunnen vain peilien huutavan minulle. Siihen ääneen nukahdan, siihen ääneen herään. Kaikkeen tottuu, ja vaikka toivoisin voivani muuttaa mennyttä, en enää tahdo pois. Olen muuttunut hirviöksi, reiteni hankaavat toisiaan kävellessäni vessanpöntölle, turvonneet sylkirauhaset tekevät kasvoistani muodottomat, kaikkea ranteista vatsaan peittävät arvet. Hirviöt kuuluvat peilimaailmaan.

En uskalla enää toivoa ikuista keveyttä, en haurautta joka muuttuisi kauneudeksi ylläni. En toivo enää mitään. Minun mieleni on likainen verestä ja oksennuksesta kuten aikoinaan valkoinen harso, mutta ei se mitään, minä jään tänne ja jonakin päivänä minä kasvatan siivet selkääni, lähden muuttolintujen mukana pakoon mutten enää palaa.