10 marraskuuta 2013

Eivätkä tuhannetkaan kilometrit riitä sinua pelastamaan

Voit paeta minne vain
toisiin kaupunkeihin ja maihin
muuttolintojen mukana etelään
unohtua vieraiden hotellien kylpyammeisiin.

Voit paeta kuinka pitkälle vain
yrittää huuhtoa menneisyyden alas viemäristä
hukuttaa tulevaisuuden baarikaappeihin

mutta oma mieli on vankiloista pahin,
se löytää sinut hotellien valkoisten lakanoiden välistä
kertoo miten ne muistuttavatkaan sairaaloiden steriilejä liinavaatteita
joissa joskus makasit miettien pakoa.

06 lokakuuta 2013

Juokse kunnes tie katoaa

Kadulla muutaman korttelin päässä entisen tyttöystäväni kämpästä näen sinut. Olet vielä nuori ja niin kaunis, tule lähemmäs. Anna minun kuulla mitä sanot, anna minun täyttää elämäsi ja rikkoa sydemesi kuten rikoin Ellen, Adelinen, Josefinan ja Katarinan sydämet.

Elle näki ensimmäisenä minussa mustat hiukseni ja baskerini. Hän sanoi minun näyttävän siltä kuin olisin astellut hänen eteensä ranskalaisesta elokuvasta, sellaisesta jossa hän tahtoisi itsekin joskus näytellä, sellaisesta jollaiseksi hän tahtoi omankin elämänsä muuttuvan. Hetken näyttelin sellaista hänen kanssaan, pitkiä suudelmia likaisen englantilaisen joen rannalla, jakamissamme mielikuvissa joki muuttui Seineksi. Elle oli toivoton romantikko, ikuinen rakkaus kiehtoi häntä loputtomiin. Sellaisena hänet oli myös helppo murtaa. Jätin hänen särkyneet silmänsä huomiotta kertoessani ikuisen rakkauden olevan mahdottomuus, jota en halunnut hänen kanssaan näytellä pidempään.

Adeline näki korvarenkaassani, mustissa hiuksissani ja parransängessäni särmän, joka hänestä itsestään puuttui. Hän oli kiltti tyttö joka oli päättänyt aloittaa elämänsä alusta, muuttanut rikkaiden vanhempiensa luota huonomaineiselle alueelle ja alkanut pukeutua mustaan. Iltaisin hän kuunteli Joy Divisionia, kuunteli kuinka kauan ennen hänen syntymäänsä edesmennyt Ian Curtis lauloi vain rakkauden erottavan meidät. Adeline yritti peittää kiltin tytön syndroomaansa kokaiinilla, jota hänelle tarjosin. Viimeisenä iltanamme toin hänelle tavallista hieman suuremman annoksen kokkelia, ajattelin sen rauhoittavan häntä kun kerroin kyllästyneeni häneen. Hän itki ja pyysi minua piikittämään annoksen hänen suoneensa vielä viimeisen kerran.

Josefina taas rakastui tummiin silmiini, joissa ilkikurinen valo kujeili. Öisin hänen päänsä nyökkyi hänen kuuntelemansa purkkapopin tahdissa saaden hänen platinan valkoiset hiuksensa kimaltelemaan discovaloissa. Päivisin hän liimasi katseensa tiukasti silmiini, katseli kuinka aurinko välkkyi niissä ja heijastui edelleen häneen. Josefinan ei ollut tarkoitus kiintyä minuun, mutta minä olin erilainen, minun sydäntäni hän ei särkisi kuten hän oli särkenyt monet muut, niin hän harvinaisissa rehellisyyden hetkissään sanoi. Kun viikkoa myöhemmin kerroin pettäneeni häntä Katarinan kanssa koko suhteemme ajan, hän ei itkenyt kuten Elle tai Adeline, sen sijaan hän tähtäsi minua tiskivuoreksi kasautuneilla lautasilla. Väistin ja suljin oven perässäni.

Katarina piti hymystäni, hän näki sen läpi. Katarina tiesi mitä tuleva toisi, hän tiesi että rikkoisin hänetkin vielä, mutta hän oli sekopäinen nainen rankalla taustalla eikä välittänyt tulevasta. Menneisyydessä hän oli nähnyt jo kaiken. Nukuimme päivät hänen pienellä natisevalla sängyllään, elimme jokaisen yömme kuin viimeisemme, vedimme kokkelia niin että jokainen yö olisi yhtä hyvin voinutkin olla viimeisemme. Katarina oli hullu ja hyvin sekaisin, teki mitä vain saadakseen rahat kokaiiniin, sillä koukussa hän oli. Viimeisinä yhteisinä viikkoinamme jäimme yhä useammin hänen sängylleen makaamaan vuorokausiksi. Katarina tiesi lopun olevan tulossa, minä suunnittelin jo tapaa päästä hänestä eroon. Lopulta kaikki tapahtuu Katarinan kärsiessä vieroitusoireista; olin käyttänyt hänen viimeiset kokaiininsa ja hän oli vihainen, paskoi irtoesineitä lattialle ja kirosi minut alimpaan helvettiin kyvyttömänä rauhoittumaan tai nukkumaan. Ajoin hänet itsemurhaan. En nähnyt hänen ottavan kaikkia niitä lääkkeitä mutten myöskään soittanut ambulanssia. Katsoin hänen hidasta kuolemaansa sivusta ja pidin hänen kädestään kiinni viimeiseen saakka, sillä jollain tasolla olin vastoin periaatteitani ehtinyt kiintyä häneen. Kun Katarinan silmät lopulta saivat rauhan jollaista hän ei ollut koko elämässään nähnyt, irroitin otteeni hänen vielä lämpimästä kädestään, nousin lattialta ja hetkeä myöhemmin suljin jälleen yhden oven perässäni.

Kadulla muutaman korttelin päässä Katarinan kämpästä näen sinut. Olet vielä nuori, niin kaunis, sinä näet harmittomalta näyttävän hymyni ja tummat silmäni, jotka ovat nähneet elämää mutteivät vielä sinua. Anna minun kuulla mitä sanot, anna minun täyttää elämäsi ja rikkoa sydämesi. Voit juosta kunnes tie edessäsi katoaa kyyneliin, mutta minä saan sinut kiinni ja rikon sinut.

28 syyskuuta 2013

Kymijoki, Korian silta

Tällä sillalla hellyyteni muuttui kivuksi kasvoillasi.
Aika muutti poskesi mustelmat anemiaksi,
nyt rakkauteni on skolioosi selkärangassasi,
laskimotukos keuhkoissasi,
tulevaisuuden notkolle painavat pitkät vuodet.

Sillat ovat valtimoita, joet sileää lihasta,
tahdosta riippumatonta kuten kerran koetut tunteet,
menneisyyden rytmihäiriöt ja haalistuneet ruhjeet
ja allamme verta sakeampana virtaava Kymijoki.

11 syyskuuta 2013

Matkalla ikuisuuteen

Eräänä sunnuntai-iltana joutsenet veivät kipusi pois,
elämän katoavaisuus muuttui todeksi edessämme.

Aina kunnes on meidän vuoromme lähteä
kannamme rintalastojemme alla helmiäisiä muistoja sinusta,
siitä kuinka kaunis hymysi oli ja kuinka jaksoit nauraa,
siitä kuinka elämänilosi valaisi meidätkin kirkkaudellaan.

Kyyneleet katoavat syyskuisiin sateisiin,
joutsenista jäi kevyt valkoinen kosketus mieliimme kuin hento lohtu,
olet jo kaukana matkalla ikuisuuteen, sydämissämme silti yhtä lähellä,
muistoissamme aina läsnä.


*
Aina niin positiiviselle Essille.

08 syyskuuta 2013

Viva Emptiness

Vuodet muuttuvat kymmeniksi ja sormissani tyhjyydeksi. Aika ei silitä poskeani, ei paranna haavojani. Siellä missä joskus oli turva, on painajaisia nyt, ne eivät pääty heräämiseen, ne alkavat siitä. Sekuntikellolla lasken hereilläolotunteja, elottomia päiviä, mätäneviä vuosia.

Kerran näin rotkoon päättyvän valtatien, sen varrella varoittavia kylttejä ja kynttilöitä hypänneille. Minä yritin hypätä myös, mutten pystynyt, silloin silmissäni kasvoi vielä kituva toivo. Mutta sekunnit muuttuivat tunneiksi, tunnit vuosiksi ja vuodet valuttivat mätäänsä toivon päälle. Siinä missä minä kerran näin rotkoon päättyvän valtatien, siinä minä nyt kadun.

Kerran haavani peitettiin hoitavin sitein. Hetkeksi verenvuoto tyrehtyi, hetkeksi luulin löytäneeni turvan, sitten haavat alkoivat peittää siteitä likaisella visvalla. Siteet loppuivat kaksi vuotta sitten, visvaus ei vieläkäään, tämä painajainen, elämä, ei koskaan.

Sekuntikello puskee aikaa eteenpäin, lasken tunnit, päivät ja vuodet. Ruokin itseäni tyhjyydellä, ja vuodet muuttavat tyhjyyden haavojeni hoitajaksi.


Katatonia - Evidence (levyltä Viva Emptiness)

04 syyskuuta 2013

Akrakadabra; akrobatia! (Nuorallinen tasapainottumuutta)

Anna kaikkien tähtien loistaa nyt yön pimeydessä.
Kuljemme kohti seuraavaa kaupunkia, kohti seuraavaa yleisöä.
Yksikään meistä ei nuku vankkureissaan, eivät tiikerit,
trapetsitaitelijat, eivät tulennielijät, en minä.

Kuljen kohti huutavaa yleisöä, ihmisjoukkoa poissa tasapainostaan,
kuljen kohti korkealle asetettua nuoraa, aina poissa tasapainostani,
ja rukoilen: anna kaikkien tähtien loistaa nyt yön pimeydessä,

anna minun loistaa.

25 elokuuta 2013

Syke

Jätän itseni ihmisvirtaan,
myös pysähtyminen on liike, sitä kukaan ei odota,
ja rytmihäiriöt, lyönti välistä, kaksi sekuntiin,
kovenevien askeleiden tahti ympärillä, lyönti välistä, lyönti välistä,
jos vain jätän itseni tähän, kolme sekuntiin.

Virratkaa lävitseni, virratkaa, antakaa minun
tuntea elämä kipuna rintalastan alla, virratkaa ohitseni,
tuntea elämä aina ulkopuolisena, ei koskaan kenenkään vierellä.

Myös pysähtyminen on liike, sitä kukaan ei odota,
että löynti välistä, kaksi sekuntiin, uutta ei tule, jää vain väli.

22 elokuuta 2013

Enemmän kuin genetiikka

Että muistaa jokaisen ilkeyden ja jokaisen sovinnon,
jokaisen heitetyn ja jokaisen päähän osuneen pyyhekumin,
että jakaa saman lapsuuden, saman muiston kodista, samat pullapellit.

Mitä muuta voi toivoa kuin DNA:han sidottua ystävyyttä,
naurua jonka yhtäaikaisuus on kirjattu geeneihin,
siskoa joka auttaa kun ei jaksa syödä yksin kokonaista pullapeltiä.

19 elokuuta 2013

Hajonta

Pakenevia askeleita, sulkeutuvia ovia,
ympäriltäni loittonevia käytäviä, hajoavia huoneita.

Jätä minut tähän, sitäkö minä pyysin.
Jätä minut tähän, vieraille hoitajille, näille lääkäreille,
stetoskoopeille joilta kuuluu keuhkojen rahina, 
sydämen rikkinäisyys.

Jätä minut tälle käytävälle,
näe minun hajoavan sulkeneesi lasioven takana,
loittonevan kuin odotustila ympäriltäni.

13 kesäkuuta 2013

Ja heikko todellisuuden raja kaiken välissä

Tyhjä huone täynnä tavaroita,
seiniä kasassa pitävä jännite.

Näet näkymättömiä vieressäni,
kuulet toisille kuuluvia askeleita
kuin meille tuntemattomia hautajaissaattueita,
ennen meitä tähän huoneeseen kiinnittyneitä.

Tyhjä huone täynnä toisten muistoja,
vain sinun kirjasi ja cd-levysi kuuluvat täysin meille.
Hautajaissaattue ympärillämme suremassa
elämän rajallisuutta.

Suomuja käsistäni

Vuosi lähdöstäsi;
voin yhä kuulla äänesi äärettömien vesien takaa,
muistaa sinut enemmän kuin todellisena.

Ilman verkkojasi Pyhäjärvi ei enää koskaan ole minulle sama.
Muistan veneesi järvellä; muistan kalojen suomut käsissäni,
muistan viimeisenä päivänäsi putsaamiesi lakkojen maun kakussa;
muistan sinut.

Toisinaan ikävä helpottaa, toisinaan muistan äänesi selkeänä,
silloin itken etsiessäni nimeäsi puhelimen muistista,
itken etsiessäni kuoleman tarkoitusta, kasvojasi valokuvista,
itken etsiessäni tuoksuasi muistoistani, suomuja käsistäni.


*
mummolle.

18 toukokuuta 2013

Heinäkuun perinnöksi jättämien jälkien tarkoitus; muistuttaa ikuisesti


Ei yksi auringonkierto riitä.
Tulkoon uusi kesä, tulkoon uusi valo,
paljastakoon heinäkuu vanhat arpensa.

Välttelen sinua kuten välttelen muistojani maniasta,
yritän unohtaa miten sanat eivät tarttuneet minuun,
miten valvotut vuorokaudet repivät meitä erilleeen.

Ei yksi auringonkierto riitä parantamaan heinäkuun arpia.
Ei uusi valo tee muuta kuin revi kahtia, pitäisi valita tulevaisuus,
valita elämä, mutta se mitä luulin painajaiseksi muuttui valossa todeksi.

14 toukokuuta 2013

(Enemmän kuin) huolensa vertaiset


Äidin huoli painaa 59 kiloa ja on 166 senttiä pitkä,
kuin se ei yksin riittäisi on kaksi muutakin huolta,
hieman pienempiä vain, vielä kasvavia.

Silloinkin kun välimatkaa on satoja kilometrejä,
äitini näkee painajaiset puolestani,
herää ja avaa silmänsä pimeässä
kantaa kaikki 59 kiloa puhdasta huolta sydämessään.

Ja minä mietin miten raskas taakka se on kantaa,
miten kukaan sitä jaksaa, sen on oltava salaisuus
jota kaikki äidit pitelevät sydämen sisimmissä kammioissaan,
sen nimi on äidin rakkaus, lapsen ainoa varma asia maailmassa.

*

Äitienpäivä 2013

04 toukokuuta 2013

Darjeeling First F/Blush


Kevyehkössä keväässä hänen on helpompi hengittää
talven tummentama mieli vaalenee hennoksi vihreäksi
aivan kuten Darjeelingin ensisato hänen teekupissaan.

Ja teenlehdistä voi lukea rakkautta
joka on alkanut hiljaisena lumen alla,
tehnyt versoa ensimmäisessä lämmittävässä auringossa,
edennyt hiljaa ja varoen kuten ensirakkaudet ylipäätään
odottaen vaiti lupaa puhjeta kukkaan.

Ja talvi väistyy kuten hänen lukemissaan kirjoissa,
väistyy sopuisasti luovuttaen ottamansa mielet keväälle,
sen tuomalle kevyelle Darjeelingille,
sen varjelemalle ensirakkaudelle,
ja kevät antaa ensimmäisille versoille luvan aueta kukkaansa.

Oheneva


Hänen harsonohut olemuksensa häntä vahvemmassa tuulessa, 
hänen vaieten mutta vakaasti pimenevä mielensä tässä myrskyssä.
Kuinka kauas häntä kantaa sairas ajatus onnesta numeroiden pienetessä, 
kuinka monta metriä sekunnissa, kuinka monta vuotta tulevaisuuteen,
kuinka kaunis on maailma numeroin mitattuna.

Ja siinä missä mennyt on jo punnittu ja kaduttu,
on tulevaisuus kaukainen haave, se ei koskaan ala, 
ei edes sitten kun kaikki on jo tapahtunut.

Niin monta metriä sekunnissa ettei ehdi koskettaa,
niin monta kertaa kuin on yritetty, niin monta kertaa voi tuntea harsoa sormissaan,
hänen pienenevien numeroidensa painaumia kämmeselällä,
niin kaunis maailma, niin kaunis että sen kauneus painaa kasaan,
niin painava maailma että vain ohuin sen kestää.

11 huhtikuuta 2013

Rinnakkaistodellisuus


Seitsemännen kerroksen näköala
toinen samanlainen talo, betoniseinä ja lasi-ikkunat,
niiden takana liikkuvat toisenlaiset ihmiset
heijastavat sitä mikä meissä vääntyi.
Pakkasyö kirveltää sormemme sinisiksi,
yritän polttaa tupakkani nopeammin.

Kysyt onko toivoa,
minä katson ensin reunan yli vastapäistä ikkunaa
katson toisenlaista ihmistä sammuttamassa televisiota,
sammuttamassa makuuhuoneen valoja.
Onko toivoa, katseeni tippuu parvekkeen reunalle,
siitä seitsemännen kerroksen pudotukseen,
sinisiin sormiimme, ne heijastuvat ikkunoista,
vääntyneinä kuten mekin,
ja ajatukset kurkottavat kohti pudotusta,
kohti betonia sen lopussa.

31 maaliskuuta 2013

Odotushuone


Valo lyö läpi verhoin peitetyistä ikkunoista
niiden takana vuodenaika jota en näe
päivä joka on ehkä kaunis muttei vieläkään oikea.

Pinoan eteiseen matkaopasta ulkomaailmaan.
Kokoan merkkejä siitä mitä tulevan pitää;
mainoksia, perintäkirjeitä, itseäni,
sillä jonakin kauniina päivänä
valo syö haalistuneiden verhojen peittämät ikkunat,
silloin on oltava valmis.

21 maaliskuuta 2013

Korroosio


Pöydän äärellä on hiljaista,
enää vain minä ja ikuisuus ja pöydän yllä kello
sen sekuntiviisarin rosoinen tanssi
pyörii täsmällisenä ympäri keittiötä

muistuttaen
ei elämän tällaiseksi pitänyt tulla
en minä tätä suunnitellut.
Kerran, toisenkin, tässä oli ihmisiä
heidän naurunsa peittämässä vähenevää ikuisuutta
enää vain minä ja pöydän yllä kello,

sekunti sekunnilta loppuun kuluva elämä
viisarien rusahdukset kuin taittuva niska.

25 helmikuuta 2013

Obscuro (latin; tummentuminen)

Olemme kaikki kääriytyneet kevyeen valkoiseen tylliin,
kerroksittain pitsiin, pastellisiin puuvillakankaisiin.
Luomilla helmiäissävyjä, poskilla ruusunlehtiä.
Vain minun kehoni painaa, vain minun mieleni mustuu.
Kerroksittain, alkaen pitsikäsinein peitetyistä sormenpäistä,
tylli tummuu, muuttuu likaiseksi, pastellit taittuvat harmaalla.

Ja minun kehoni painaa, se painaa minua kasaan,
sotkee ajatukseni musteella, ahdistuksen permanenttia pastellille.
Levitän sairauttani pisaratartunnoin, hiljaa ruusut lakastuvat,
vain yksinäisyys kukkii, ja tylli on mustaa, minun painoni kovettamaa,
sen kontrastina helmiäissävyisiä muistoja keveydestä.

16 tammikuuta 2013

Muuta en tarvitse


Rintalastani alla hiljainen ja pimeä kylmyys.
Vapisevat sormeni silittävät muistoja sydäntalvesta,
ei niihin kukaan muu yllä,
ei kukaan muu.

Minulla on rintalastani alla hiljainen ja pimeä kylmyys,
en välitä huhtikuisesta keväästä.
Minulla on rintalastani alla uskollinen ystävä,
se suojaa valonarat silmäni pimeydellään,
ei niihin kukaan muu yllä.